TAIDEMAALARI

Pääkuva
kuvatekstiä tälle alueelle.

Intohimoinen nuori maalari

Koivun kunnianhimo suuntautui alunperin taidemaalarin uralle, jonka hän avasi osallistumalla Suomen taiteilijain näyttelyyn heti piirustuskoulusta valmistuttuaan. Häneen suhtauduttiin aluksi kuten impressionismin edustajiin yleensäkin; kasvatuskodin pojista tehdyissä maalauksissa nähtiin myös naturalistista otetta ja Rissaseen viittaavaa monumentaalisuutta. Vähitellen muotokuviin ilmaantui luonnekuvauksen syvyyttä ja väritkin saivat itseisarvoa, kun painopiste ennen oli ollut kokonaisvaikutelmassa. Taimi Salmensaaren muotokuva on marraskuulaisen totinen, yksinkertainen ja koreilematon.

Maisemamaalauksissa on havaittavissa vastaavanlainen kehityskaari. Vuoden 1919 vesivärinäyttelyn aikoihin maalattu Kuhilaita on ekspressionistisen harmaansävyinen ja siveltimenvedot rempseitä. Koivun ja Ilmari Aallon yhteisnäyttelystä todettiin molempien edustavan ”Marraskuun tyyliä”, jonka edustajat saivat tukijan taiteentuntijasta ja -keräilijästä Gösta Stenmanista. Tämän salongissa oli 1921 Koivun ainoa oma näyttely, joka koostui maisemista, henkilökuvista ja asetelmista. Koivun taiteen todettiin vaatimattomine aiheineen ja harmaanvioletteine ja -vihreine värisävyineen tuovan herttaisen tuulahduksen menneeltä vuosisadalta. Tälle vanhanaikaiselle, helppotajuiselle tyylille ennustettiin hyvää yleisömenestystä. Koivu nautti maisemamaalauksesta ja syventyi siihen aina innostuneesti, lauleli ja viheltelikin hyväntuulisena. 1936 hän sanoi Nuori Voima -lehden haastattelussa hartaimmaksi, sydämelle ja kutsumukselle läheisimmäksi toiveekseen saada maalata maisemia. Vielä raskaiden sotavuosien jälkeenkin, terveydeltään ratkaisevasti heikentyneenä, hän ystäviensä seurassa haaveili maalaavansa seuraavana kesänä elämänsä taulun.

Sovinnaisuus ei kanna taiteilijapiireissä

Likinäköisyys alkoi kuitenkin jo varhain haitata Koivun maisemamaalausta. Modernismia kannattavan toveripiirin mielipide oli taiteilijalle laki, mutta tämä koki, ettei kyennyt kilpailemaan heidän ekspressionistisella, vasemmistolaisradikaalilla linjallaan. Aikakaan ei olisi riittänyt, sillä kirjankuvitukset sitoivat häntä alusta lähtien kustantamoihin. Gösta Stenman lausuikin aikanaan murehtien: ”Koivu oli hieno maalari, ja minua harmittaa, että olen kevytmielisesti myynyt kaiken, mitä häneltä omistin. Omien tovereitten julma arvostelu murskasi Koivun, niin että hän vetäytyi syrjään maalaustaiteesta, tovereitten ja ystävien piiristä, jopa Brondinin kahvilasta.” Koivu ei näyttänyt loukkaantumistaan; hän ei koskaan sortunut ilkeyksiin, vaan teki asioista hyväntahtoisen osuvia huomioita ja pyrki sovinnollisuuteen. Kenties tämä luonteenpiirre kuvastuu hänen maalaustaiteeseensakin radikaaliutta vieroksuvana sovinnaisuutena.

Koivu otti osaa noin 30 näyttelyyn ja maalaaminen kilpaili kuvitustöiden kanssa 1920-luvun loppuun saakka. Topi Vikstedt, jonka luona Koivu asui 1927 perheenjäsenten muotokuvia maalaten, kannusti Koivua luopumaan kirjojen kuvittamisesta ja antautumaan kokonaan muotokuvamaalarin uralle. Samana vuonna Koivu oli mukana Leipzigissa pidetyssä näyttelyssä, tällä kertaa kuitenkin kuvittajana, ja töitä meni myös kaupaksi. Koska taulujen myyminen ei ollut helppoa, kuvitustyöt tarjosivat vakaamman toimeentulon, ja Koivu teroitti vähätteleville tuttavilleen niiden vaativan vuosikausien harjoitusta ja ammattitaitoa. Hänen suhteensa kuvitustyöhön oli sekä nöyrä että intohimoinen. Hänen kohtalokseen tuli suomalaisten satukuvitusten nostaminen yleiseen arvostukseen, ja hän olikin tekevä sen tavalla, jota kukaan ei ole pystynyt ylittämään.

^ SIVUN ALKUUN

Lainaus
Banner