SATUKIRJAILIJA

Pääkuva
kuvatekstiä tälle alueelle.

Pitkänenäinen kuninkaantytär

Olipa eräällä kuninkaalla tytär kaunis kuin päivänpaiste ja ilkeä kuin noita-akka. Vieraitten maitten kuninkaanpojat, jotka häntä kosimaan saapuivat, ajoi hän häväisten tiehensä. Mutta kun hän oli ylen kuulu kauneudestaan, ilmestyi kosijoita aina uudelleen ja taaskin odotettiin muuatta kuninkaanpoikaa saapuvaksi.

Kun kuninkaantytär eräänä päivänä linnan puutarhassa käyskenteli, ilmestyi hänen eteensä raihnainen vanha mummo ja pyysi almua. Kuninkaantytär sydäntyi tapansa mukaan:
- Kuinka rohkenet puhutella minua, akankuvatus! Etkö tiedä, että olen ylhäinen kuninkaantytär, jota kaikkien on toteltava.
- Kyllä tottelet vielä minuakin, sanoi mummo silloin ja katosi pensaikkoon.

Yöllä ilmestyi mummo puutarhaan uudelleen, riensi kukkaistutuksille ja siroitteli salaperäistä jauhetta kauneimman kukan kupuun. Kun kuninkaantytär aamulla tuli vanhempineen kukkiaan ihailemaan, kiintyi hänen huomionsa oitis kukkaan, johon mummo oli jauhetta siroittanut. Se hohti muita kauniimpana. Kuninkaantytär painoi kasvonsa sen kupuun ihastuneena sen tuoksuun. Mutta silloin tapahtui kummia! Kukka tarttuikin kuninkaantyttären nenänpäähän ja nenä ponnahti kyynärän pituiseksi.

- Voi turkanen tuollaista nokkaa, kauhistui kuningas.
- Hirmuista! kirkui kuningatar.
- Nyt jää tyttösemme vanhaksipiiaksi. Ei kukaan huoli puolisokseen prinsessaa, jolla on kyynärän pituinen nenä ja ruusu nenän päässä!

Kuningatar nyhtäisi kukan tyttären nenästä. Se teki kauhean kipeätä, eikä auttanut yhtään, sillä heti ilmestyi uusi kukka nenänpäähän jälleen. Valtakunnan viisaimmat lääkärit kutsuttiin nenää pienentämään, mutta eihän se leikkelemisestä pienentynyt, vaan kasvoi heti sitä mukaa kuin leikattiin.

Kuninkaantytär oli toivoton. Häntä kauhistutti ihmisten surkuttelut. Hän juoksi linnasta pois kätkeytyen metsään. Hän itki katkerasti surkeata kohtaloaan ja käsitti, että kaikki tämä surkeus tuli rangaistukseksi hänelle ilkeydestään. Ensi kerran elämässään tunsi hän katuvansa pahuuttaan.

Siinä itkiessään ei hän huomannut yön tuloa eikä nähnyt pieniä keijuja, jotka temmelsivät hänen ympärillään. Vasta kun yksi keijuista rupesi juoksentelemaan pitkin hänen kyynäränpituista nenänvarttaan, havahtui hän.
- Tämähän on ennenkuulumatonta! kiehahti hän. - Kuinka kukaan rohkenee hyppiä minun, kuninkaantyttären nenällä!

Mutta keijut olivat niin pieniä ja somia, ettei hän hennonutkaan torua niitä, vaan unohtui seuraamaan niiden ilonpitoa. Hän tiesi olevansa ruma ja häntä lohdutti, kun keijut viihtyivät hänen luonaan. Aikansa leikittyään liitelivät keijut pois ja viimeinen niistä, aivankuin sivumennen sipaisi poisliidellessään kukan kuninkaantyttären nenänpäästä. Eikä uutta kukkaa enää nenälle ilmestynytkään.

Kuninkaantytär ilostui. Ehkäpä hän sentään saa nenänsä vielä entiselleen!

Merkillistä sipsuttamista kuuli hän samassa takanaan polulta. Pienoinen Käpy-ukko ja pikku Lehti-mummo vaelsivat siinä polkua pitkin. Nämä eivät huomanneet kuninkaantytärtä.
- Mihin te vaellatte? kysyi risun oksalla istuva leppäkerttu matkalaisilta.
- Menemme kuninkaanlinnaan, vastasi Käpy-ukko. Huomenna saapuu Kaukomaan kuninkaanpoika kosimaan kuninkaantytärtä, ja varmasti saamme komeat häät nähdäksemme.
- Voi, ette te häitäni tule näkemään, sillä ei kuninkaanpoika minua, kyynäränenäistä, puolisokseen huoli, vaikeroi kuninkaantytär ja painui yhä syvemmälle korpeen.

Miten vaivalloista olikaan samoilla pimeässä metsässä! Joka hetki hän satutti pitkän nenänsä puiden kylkiin ja terävät risut repivät hänen jalkansa haavoille. Mutta eteenpäin hän vain riensi, sillä linnaan hän ei palaisi kyynäränenineen toisten surkuteltavaksi.

- Lieneeköhän maailmassa ketään minua onnettomampaa, huokasi kuninkaantytär ja vaipui uuvuksissa mättäälle. Mutta samassa alkoi mätäs vaikeroida. Eikä se mikään mätäs ollutkaan, vaikkei kuninkaantytär sitä pimeässä erottanut. Vanhan, raihnaisen mummon päälle hän oli vaipunut.

- Saata minut kotiin, kuka lienetkin, vaikeroi mummo. - Voimani ovat loppuneet, enkä jaksa yksin kulkea.
Kuninkaantyttärestä tuntui turvalliselta saadessaan seuralaisen. Hän unohti omat huolensa ja auttoi reippaasti mummon jaloilleen. Niin läksivät he vaeltamaan eteenpäin, mummon neuvoessa tietä.

He saapuivat kohta mummon mökille. Kuninkaantytärtä ihmetytti, kun mummo ei ollut tietääkseenkään hänen pitkästä nenästään, aivan kuin ei olisi huomannutkaan sitä. Eikä hän liioin ollut huomaavinaan tytön kultakruunua eikä koreita vaatteita, vaan ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen elelemään ja auttamaan häntä askareissa. Miten outoa! Hänelle, kuninkaantyttärelle, yksinkertainen mummo ehdottaa sellaista!

Mutta mummo oli niin lempeä ja ystävällinen, ja tytöstä tuntuiihmeen turvalliselta mummon seurassa. Ja hän jäi. Ahkeraan askarteli hän aamusta iltaan ja ahertaessaan ei muistanut pitkää nenäänsä. Eikä mummokaan siitä koskaan huomauttanut.

Eräänä aamuna kuului korvesta torventoitotusta, iloista naurua ja kavionkopsetta.
- Riennäpä, tyttöseni, katsomaan ketä korvessa liikkuu, sanoi mummo kuninkaantyttärelle.
Tyttö riensi ulos, ja Kaukomaan kuninkaanpoikahan sieltä puiden välistä pujottautui hänen luokseen.
- Löysinpä lopultakin sinut! huudahti kuninkaanpoika.
Tyttö muisti samassa nenänsä.
- Voi, älä katsele minua! Olen ruma! vaikeroi hän. -Etkö näe, että nenäni on kyynäränpituinen?
- Nenäsi on somin, mitä milloinkaan olen nähnyt, sanoi kuninkaanpoika.
Tyttö koetteli nenäänsä. Ihmeellistä! Se oli sievä ja soma kuten ennenkin. Lumous oli poissa. Pitkä nenä oli kadonnut tipotiehensä, samoinkuin ilkeys hänen sydämestään. Riemuissaan hän läksi vaeltamaan kuninkaanpojan mukana linnaa kohti.
Mutta mummo myhäili tyytyväisenä. Hän oli sama mummo, joka oli loihtinut kuninkaantyttärelle pitkän nenän parantaakseen hänet ilkeydestään. Kuninkaantytär ei ollut tuntenut mummoa, eikä mummosta se ollut tarpeellistakaan.

^ SIVUN ALKUUN

Pilvenukko

Kun mökinpoika aikaisena kesäaamuna meni antamaan porsaalleen ruokaa, tapahtui niin, että porsas jollakin ihmeellisellä tavalla riistäytyi aitauksesta ja livisti metsään. Poika perässä. Olikin jo saamaisillaan sen kiinni, kun kompastui johonkin. Se oli kuusen käpy, kun poika tarkemmin sitä vilkaisi.

Mutta millainen käpy! Suuri, pojan pään kokoinen ja pinnaltaan kiiltävän kaunis. Pojalta unohtui kokonaan porsaanajo, hän oli saanut kumman halun istuttaa kävyn heti tuoreeseen multaan. Niinpä juoksikin hän oikopäätä kotipihalle, kaivoi kuopan ja peitti kävyn siihen huolellisesti.

Hänen vielä tasoitellessaan multaa työntyi jo kuusentaimi ulos mullasta ja kasvaa hurahti silmänräpäyksessä tavallisen korpikuusen kokoiseksi. Poika oli jäänyt kuusen latvaan oksalle istumaan ja nyt, kuusen yhä kasvaessa jatkoi huimaa työntymistään kohti korkeutta. Poika näki kotimökkinsä jäävän kauaksi alleen ja muisti porsaansakin. Siellä alhaalla. metsässä jossakin, sekin nyt juoksenteli.

Kuusi työntyi yhä korkeammalle, mutta sitten tuli pilvi vastaan. Kuusi iski latvaosa pilvenpohjaan niin, että pilvi tärähti. Siihen kuusen kasvukin pysähtyi.

Pilvenukko kömpi pilven sisästä esiin.
- Kuka täällä pilveäni tärisyttelee? kysyi se.
- Miksi tulit pilvinesi eteen, etkä anna kuuseni kasvaa, sanoi kuusen latvassa istuva poika.
- Mitäs kasvatit kuusesi pilveni kohdalle?

Pojan väitellessä Pilvenukon kanssa yläilmoissa juoksi alhaalla maassa pienoinen orava kuusen ohi.
- Voi, miten pitkä kuusi! ihmetteli se. - Onpa totisesti pitkä! Tuonpa minä nakerrankin poikki.
Orava ryhtyi nakertamaan, ja kun sen hampaat olivat hyvin terävät, niin pianhan se saikin puun poikki nakerrettua. Hirmuryskeellä kaatui kuusi ja kaatuessaan sinkautti latvastaan pojan ja Pilvenukon kauas keskelle kirkasta salolampea.

Poika osasi hyvin uida, mutta Pilvenukko hätääntyi.
- Kuulehan poika, sanoi se. - Kun nyt jouduttiin samaan leikkiin, niin eiköhän olla ystäviä?
- Ollaan vaan, myöntyi poika.

- Minä niin pelkään vettä, jatkoi ukko.- En kestä ollenkaan koko ainetta, vaan hajoan olemattomiin, jos siihen joudun.
- No, kiipeä sitten päälaelleni, pianhan minä tästä rantaan uin.
Ukko istahti pojan päälaelle, ja poika ui rantaan. Rannasta johti polku korpeen ja tätä polkua läksivät taivaltamaan poika ja Pilvenukko. Hetken kuljettuaan he kuulivat hätähuutoja ja vinkumista metsästä.

- Kukahan siellä lie hätään joutunut? tuumi Pilvenukko.
- Tuon vinkumisen kyllä tunnen, sanoi poika. - Sehän on Nassupossuni suloinen ääni. Possuparkani lienee pinteessä. Juostaan auttamaan.

He läksivät painaltamaan ääntä kohti ja kohta saivatkin näkyviinsä kumman kulkueen.
Ruma, musta mies, paljastettu miekka kädessä raahasi pientä kirkuvaa kruunupäistä tyttöä, ja porsas kipitti vinkuen perässä. Porsas oli rautaketjulla kahlehdittu kaulastaan miehen vyöhön. Poika tunsi porsaan heti omaksi Nassukseen.

- Mihin sinä porsastani ja tyttöä raahaat, kysyi poika.
- Mitä se sinuun kuuluu, tiuskasi mies. - Etkö tiedä, että olen kuuluisa ryöväri Korven Hirmu. Porsaan vien luolaani, syödäkseni sen suuhuni, mutta tästä ryöstämästäni kuninkaantytöstä vaadin kuninkaalta, hänen isältään suuret lunnaat.

- Parasta lienee, että jätät lunnaiden vaatimisen sikseen ja luovutat tytön ja porsaan meille hyvällä, sanoi Pilvenukko.
- En hyvällä enkä pahalla, karjaisi mies ja sivalsi terävällä miekallaan Pilvenukkoa. Mutta eipä miekka pystynyt ukkoa vahingoittamaan, suhahti vain ukon läpi, ja ukko jäi yhtä vahingoittumattomaksi kuin ennenkin.

- Vai panetko vielä vastaan, tuumi ukko ja painautui tiukasti sumupilvenä mustan miehen ympärille. Mies jäi kuin pussiin pilven sisään, ei nähnyt mitään, riuhtoi ja repi, mutta ei saanut itseään irroitetuksi pilvestä.
Siinä riehuessaan tuli päästäneeksi kuninkaantyttärenkin käsistään, ja tämä heti juoksi turvallisen matkan päähän miehestä. Poika näperteli ketjunpään irti miehen vyöstä, ja niin oli porsaskin vapaa.

- Saattele nyt tyttö kotiinsa, kuninkaan luo, sanoi Pilvenukko pojalle.
- Minä kyllä hoitelen tämän ryöväri-sankarin. Kiitokset vain hauskasta seikkailusta ja hyvää jatkoa.
- Kiitokset itsellesi, ukko hyvä, sanoi poika ja läksi taluttamaan tyttöä ja porsasta kohti kuninkaanlinnaa.

Arvaahan sen, millä riemulla matkalaiset otettiin linnassa vastaan. Isä kuningas oli ilosta suunniltaan, kun sai tyttönsä takaisin. Poikaa kestitettiin kaiken maailman herkuilla, ja sai kullat ja hopeat kotiinvietäväkseen, kun porsaineen kotimökilleen palasi.

Banner