YSTÄVÄT JA MESENAATIT

Pääkuva
kuvatekstiä tälle alueelle.

Eino Härkönen

Eino Härkönen oli Rudolf Koivun opiskelutoveri Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa, pitkäaikainen luotettu ystävä ja kirjeenvaihtokumppani. Hän oli ensimmäinen pohjoiskarjalainen taiteilija, joka opintojensa päätyttyä palasi pysyvästi synnyinseudulleen Kaltimoon, minne Koivukin suunnitteli häntä seuraavansa. Tämä kirjoitti: ”Voisimmehan vaikka yhdessä vuokrata jonkinlaisen hökkelin. Ainahan sitä, minusta ainakin, on maalata hauskempi, kun on kaksi maalaria yhdessä.” Koivu kaipasi usein ystävänsä henkistä tukea; myös suurimmissa taloudellisissa vaikeuksissaan hän kääntyi tämän puoleen vippauspyyntöineen. Köyhyyttään häpeävä Koivu kirjoitti rahahuolensa usein venäjäksi ja muistutti vielä asian arkaluontoisuudesta: ”Elä missään tapauksessa kirjoita vastaustasi avonaiselle kortille, lähetä suljettu kirje. Köyhyys on salattava. Hienosti on elettävä ja oltava, vaikka perse näkyis.” Koivu vietti Härkösen luona Pohjois-Karjalassa monia taiteellisen kypsymisensä kannalta tärkeitä ajanjaksoja. Härkösen avioiduttua Koivu pelkäsi menettävänsä tärkeimmän ystävyyssuhteensa ja ajautui Helsingissä boheemeihin seurapiireihin.

Ilmari Aalto ja Anton Lindfors

Ilmari Aalto (1891-1934) ja Anton Lindfors (1890-1943) eli ”Imppa” ja ”Forssi” olivat Koivun tovereita Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulusta ja Brondinin kahvilan seurapiireissä niin erottamattomat, ettei kahta juuri näkynyt ilman kolmatta. He kuuluivat ekspressionistisen Tyko Sallisen ympärille kasvaneeseen ”Marraskuun ryhmään” vuodesta 1916 ja olivat etupäässä maisemamaalareita. Aalto oli Koivun ateljeenaapuri, jonka kanssa hän piti yhteisen vesiväritöiden näyttelyn 1919 Galerie Hörhammerilla. Tuolloin Koivunkin todettiin lähentelevän ”Marraskuun tyyliä”. Näiden kantaboheemien kanssa vietettyjä vuosia kuvaa Koivun Härköselle keväällä 1926 lähettämä kirje: ”Aalto on maalannut pari muotokuvaa ja jazzannut kaiket illat. Myöskin lähtee Suursaarelle särkemään sydämiä. (–) Muutan paikastani ensi maanantaina, kesäk. 1. p:nä, ja kirjeosoitteeni tulee olemaan: Ylä-Brondiinin kahvila.” Näiden ja monien muiden taiteilijaystävien seurassa Koivu vietti monia kesiä Suursaarella maalaamassa. Lindforsin kanssa Koivu matkusti Italiaan v. 1924. Molempien ystävien ennenaikaiset kuolemat vaikuttivat Koivuun masentavasti.

August Thitz

August Fredrik Julius Caesar (!) Thitz (1865-1957) pelasti Koivun boheemielämän häiriöiltä tarjoamalla tälle rauhallisen kodin luonaan v. 1931. Thitz oli sivistynyt liikemies, Ranskalais-Suomalaisen klubin puheenjohtaja ja Suomen Laborin perustajajäsen sekä Michelinin toimitusjohtaja v. 1935-40. Hän opetti myös korvauksetta englantia opiskelijoille. Mesenaatin illalliskutsut ja monipäinen verkosto pitivät Koivun mukana sosiaalisessa elämässä. Erityisen kuuluisiksi tulivat Thitzin järjestämät joulujuhlat, joissa hän jakeli runsaasti lahjoja ystävilleen ja opiskelijoilleen, ja Koivukin sulautui monipäiseen joukkoon hiljaisesti viihtyen. Kirjailija Raul Roine vieraili näissä juhlissa säännöllisesti.

Raul Roine (1907-1960)

Turkulaisen valokuvaajan poika kasvoi tätinsä perheen luona Halikon tarunomaisessa, vanhassa kulttuurimaisemassa ja kiinnostui jo varhain historiasta ja kaunokirjallisuudesta. Vilkas ja taiteellinen nuorukainen kävi Turun piirustuskoulua, valokuvasi ja kirjoitteli. Muutettuaan vanhempiensa mukana Helsinkiin hän tutustui taiteilijapiireihin. Anni Swan havaitsi Roineen kirjoittajanlahjat sadun alalla, jolloin tämä aloitti määrätietoisen satujen tuottamisen kustantajille. Brondinin kahvilassa hän tutustui hengenheimolaiseensa, Rudolf Koivuun. Molemmille metsä oli satujen alkulähde ja hän sanoi usein kuuntelevansa, kuinka maahiset ja muu metsänväki puhuivat hänelle. Myös lasten maailma yhdisti näitä kahta taiteilijaa: Koivu viihtyi aina lasten seurassa, jaksoi kuunnella ja eläytyä, keksi uusia leikkejä sekä muisti tuliaisilla ja joululahjoilla. Koivun kuvittamina Roineen mielikuvituksekkaista, syvällisistä, aidoista saduista tuli Suomen lasten rakastetuinta kirjallisuutta. Heidän yhteistyönsä kesti puoli vuosikymmentä, kuvittajan kuolemaan saakka. Roine piti itseään Koivun parhaana ystävänä ja on kertonut olleensa ainoa henkilö, joka osasi arvostaa Koivun hiljaisuutta ja ymmärtää hänen yksinäisyyttään. Vaikutelma heijastaa Roineen omaa yksinäisyyttä. Molemmilla oli etsijän ja visionäärin luonne, jota kuvastuu sadun sanoissa: ”Kauneinta on maailmassa se, mitä tavoittelee, mutta ei saa. Kauneinta on maailmassa kaipaus.”

Sekä Koivu että Roine viljelivät myös hiljaista huumoria, joka leimaa tätä ”maailman lyhintä satua” (Raul Roine 1940):

Oli kerran paha poika.
"Hitto vieköön!" sanoi poika.
Ja Hitto tuli ja vei hänet.
Sen pituinen se.

^ SIVUN ALKUUN

Lainaus
Banner