NAISHAHMOT

Pääkuva
kuvatekstiä tälle alueelle.

Elämän naiset

Rudolf Koivun kuvissa äidit ovat hentoja, kauniita, nutturapäisiä ja hieman surumielisiä -- ehkä taiteilijan oman äidin muiston kaltaisia. Koivuhan menetti noin kymmenvuotiaana köyhän, uhrautuen pesijättärenä raataneen, keuhkotautiin sairastuneen äitinsä. Hänen tuotantonsa on täynnä muunnelmia naishahmosta, jollainen puuttui hänen läheisimmästä yksityiselämästään: Koivun ei tiedetä eläneen suhteessa muihin naisiin kuin kuvitustensa noitiin ja prinsessoihin.

Saduissa tytöt ja naiset esitetään usein vastakohtaparien kautta: tumma – vaalea, laiska – ahkera, ylpeä – nöyrä, hyvä – paha. Koivunkin kuvissa vaaleus ilmentää tyypillisesti valoa ja hyvyyttä, tummuus pimeyden voimaa ja pahuutta. Myös kauneus liittyy yleensä hyvyyteen. Koivun hahmot ovat enimmäkseen hoikkia tavalla, joka viittaa aineettomuuteen, tai riutuneen laihoja köyhien lasten tavoin. Saduissa köyhyys usein assosioituu sekä viattomuuteen että hyvyyteen. Reheviä naisia Koivu on kuvannut lähinnä pilakuvissa, joissa he edustavat varakasta porvaristoa; satukuningaskin on usein liioitellun lihava suuren rikkautensa osoituksena.

Kuvien tytöt ovat joko hyvin nuoria tai noin 15-vuotiaita, ja he ovat usein kosketuksissa veden kanssa kuin viittauksena viettien, kaipauksen ja suurten odotusten vaatimuksiin. Valtoimenaan liehuvat hiukset ovat tunnusomaisia paitsi nuorille neidoille, myös prinsessoille, keijuille, haltiattarille ja noidille romantiikan vaatimusten mukaisesti – pitkät hiukset ovat elinvoiman, aistillisuuden ja vapauden symboli. Prinsessat kuvataan usein peilikuvaansa tuijottelevina, kauneudestaan hyvin tietoisina, ulkomuotonsa puhtaina, arkkityyppisinä ilmentyminä. Heidän taustanaan on linna ja siihen liittyvä hovi. Puvut, hiuslaitteet ja sisustukset ovat usein rokokootyylisiä tai keskiaikaan viittaavia. Myös mieshenkilöiden naismaisuus on etenkin myöhemmässä tuotannossa silmiinpistävää. Sukupuolten väliset erot tuntuvat häviävän jopa kasvonpiirteitä myöten ja sulautuvan yhdeksi androgyyniksi, hoikaksi ja siroksi ihmistyypiksi.

Poikkeuksena tästä ovat Koivun noita-akat, jotka olivat paitsi hyytävän verenhimoisia, myös vereviä, eloisia ja epälyyrisiä. Noita on Koivun arkkityypeistä selkein. 1910-luvulla hän piirsi kaksi erityyppistä noita-akkaa, joista satuteksti ei tarjoa minkäänlaisia ulkomuotoon liittyviä vihjeitä. Molemmat hahmot ovat pienehköjä, kumaraselkäisiä, nutturapäisiä ja iäkkäitä. Vanhempi on perunanenäinen, suurikätinen ja -jalkainen. Toinen on kyömynenäinen, lintumaisen luisevakätinen ja pitkäkyntinen, kenties pilalehdissä kuvitettujen juutalaisvitsien vaikutuksesta. Vanhuus ja raskaan työn jäljet ovat monien noitakuvien aineksina. Rotuoppien levitessä yleiseen tietoisuuteen Koivun noidat saivat myös mongolipiirteitä ja muuttuivat rotevammiksi. Kallonmuoto ja käsien kouramaisuus viittasivat eläimiin, lähinnä apinoihin. Myöhemmissä kuvituksissa itämaisuus lisääntyi, mutta kuvaus muuttui vähitellen hillitymmäksi ja noitiin tuli tietäjille ominaista arvokkuutta.

^ SIVUN ALKUUN

Lainaus
Banner