BOHEEMI HELSINKI

Ensiaskeleet vapaana taiteilijana

Kun Rudolf 1910 valmistui vapaaksi taiteilijaksi, oli edessä asunnon ja työtilojen hankkiminen, ja ensimmäiseen näyttelyynsä hän osallistui jo samana vuonna. Asuinpaikaksi vakiintui Helsinki, minne häntä alkoivat jo varhain sitoa kustantajille tehdyt kirjankuvitustyöt. Nuoren taiteilijan itsetunnolle teki hyvää tulla toimeen omillaan, kertoo kirje Eino Härköselle 1912: ”Rahatöissä, kopieerauksissa y.m. on tämä kevät kulunut ja rahaa onkin tullut monta sataa markkaa. Ne on käytetty ulkonaiseen komeuteen, uudet perhos-puvut, hatut ja kengät on hankittu. Niitä näytellään joka ilta Espiksellä. Vänskä käy yhä komeana. (…) Ah soisinpa että saisit silmänurkkiisi edes pienenkin väläyksen tästä Helsingin hienosta kevät-elämästä. Illat on kauniita kuin perse antiikkisella torsolla ja suloisia.” Tuon ajan kirjeissä puhuu idearikas, elämälle ja taiteelle intohimoisesti omistautunut, tasapainoinen ja nokkela nuorukainen.

Suhteet Salmensaariin olivat yhä kiinteät, ja perheen joululehteen sommitellut sadut herättivät jo 1908 idean satukirjailijaksi ryhtymisestä. Hyvä huumorintaju edesauttoi Rudolfin kehittymistä myös taitavaksi pilapiirtäjäksi, jolle oli kysyntää poliittisen pilalehdistön lisääntyessä. Hän kävi innokkaasti baletissa, elokuvissa ja teatterissa ja sai näistä ideoita ja vaikutteita kuvitustyyliinsä. Hän kopioi ihailemiensa taiteilijoiden töitä, Järnefeltin Koli-maiseman useaan kertaankin, ja tutustui taidejulkaisuihin.

Uusia tuulia taiteilijapiireissä

Kuten muualla Euroopassa, niin myös Suomessa kilpaili vanha, ääriviivan tärkeyttä korostava suuntaus uusien valo- ja väriteorioiden kanssa. Uusia ihanteita olivat Cézanne ja van Gogh; naturalismiin alettiin suhtautua halveksien. Graafiset ja maalaukselliset tyylit kehittyivät rinta rinnan, ja Suomessa nuoret taiteilijat jakautuivat kahteen leiriin: impressionistiseen ja ekspressionistiseen. Jälkimmäisen, ns. Marraskuun ryhmän keskushahmo oli Tyko Sallinen, ja keskeisenä tavoitteena sisäisen tunteen kuvaaminen vastakohtana impressionistien puhtaiden värien ja valon tutkimiselle. Rudolf Koivun tyyli kehittyi vuosien varrella impressionismia lähentelevästä ekspressionistissävyiseksi. Vanhemmat taiteilijat, kuten Gallen-Kallela, ja kriitikot suhtautuivat kalseasti uusien, ulkomaisten suuntausten edustajiin, mutta taiteentuntija Gösta Stenman asettui tukemaan ”marraskuulaisia”, joiden taloudelliset selviämismahdollisuudet olivat heikot – kaupallinen kysyntä kun kohdistui lähinnä kukka-asetelmiin.

Kummitäti Salmensaaren kuoltua ja ystävä Eino Härkösen avioiduttua Rudolf Koivu ajautui erilleen uskonnollissävytteisestä, täysin raittiista kasvutaustastaan ja liukui boheemeihin piireihin. Taiteilijoiden ja opiskelijoiden kokoontumispaikaksi ja ajatustenvaihdon foorumiksi muodostui Brondinin kahvila Etelä-Esplanadilla, ”Bronda”, missä liikkui Eino Leinon, Jalmari Ruokokosken ja Larin-Kyöstin kaltaisia kuuluja kulttuurihahmoja. Koivu vietti siellä runsaasti aikaa shakkia pelaten, keskustellen ja ”kermavedoksia” kahvilan pöytiin tehden (muotokuva piirrettiin marmoriseen pöytälevyyn, sen päälle levitettiin ohuesti kermaa, silkinhieno paperi painettiin sen päälle ja kuva siirtyi paperiin kädellä tai lusikalla sivelemällä). Brondalla hän kohtasi monia merkittäviä yhteistyökumppaneita, kuten Raul Roineen, jonka satujen kuvituksista tuli hänen rakastetuimpia töitään.

Boheemielämän varjoja

Tavattiin Brondalla -kirjassaan Vilho Nenonen kirjoittaa: ”Tahvo oli antelias, aina valmis vippaamaan toisille, kun nämä olivat pulassa. Ja hänellä oli aina rahaa, sillä etevänä sadunkuvittajana hän ansaitsi hyvin.” Vuosikymmenen alussa taiteilijoiden sosiaalinen tausta oli muuttunut ja monet opiskelijat tulivat varattomista kodeista. Hyväntahtoinen ”Tahvo” Koivu kärsi itsekin rahapulasta, sillä vipit palasivat harvoin antajalleen. Hänen ateljeetaan levähdyspaikkana käyttävät toverit veivät työskentelyrauhan. Hänen oma alkoholinkäyttönsä oli kohtuullista eikä hän kuulunut ”rähinöitsijöihin”, mutta jaksoi istua kohteliaana, hieman hämillisesti hymyilevänä, kyllästymistä osoittamattomana juopuneiden jaarituksia kuuntelemassa. Ilmeisesti hän koki taiteilijan velvollisuudeksi ”tutkiskella elämää” boheemissa seurapiirissä, vaikka hänellä oli myös porvarillisia tuttavaperheitä, joiden luona vieraili teatterista tai elokuvista palatessaan.

1920-luvulla Koivu teki sekä maalauksia että satukuvituksia, mutta hänen tuotteliaisuutensa laski vuosikymmenen loppua kohden. Ristiriita satukuvittajan ja vapaan taidemaalarin töiden välillä kuvastui päättämättömyytenä työskentelyssä. Tulevaisuuteen kohdistui toiveita ja ajatuksia: muutto Amerikkaan kuvitustehtäviin oli ilmassa, mutta toisaalla tuttavat kannustivat keskittymään maalaamiseen ja luopumaan koko kuvittamisesta, jota ei vielä tuolloinkaan osattu nähdä taiteena. Koivu itse suhtautui käyttötaiteeseen vakavasti, vaikka nimittikin kuvituksiaan hieman puolustellen ”rahatöiksi” – ja myi ne toisinaan niin huokealla, että muutkin kuvittajat kärsivät hintatason alhaisuudesta: kustantajat perustelivat palkkioiden pienuutta nimenomaan Koivulle maksetuilla korvauksilla.

^ SIVUN ALKUUN